Karilan Sukuseura
Suvun kotipesä

Esko ja kaappikello kesällä 2016

(Alpo Karila, 2016)

Esko Mäkinen, onnellinen mies, 85 vuotta 20.6.2016.

Keskustelemme heinäkuussa Eskon kotona Jyväskylässä, hänen itse 60-luvulla rakentamassaan omakotitalossa. Eskon elämäntarinassa konkretisoituu kauniisti suvussamme yleinen tarina siirtymisestä maalta kaupunkiin, yhteiskunnan rakennemuutos, ja halu lisäksi opintielle, koulutuksen merkitys yhteiskunnan muuttuessa.

Eskon perhe muutti Saarijärveltä Muuramen Isolahteen Eskon ollessaan kolmivuotias. Siirtymisessä oli pientä draamaa, koska ”Saarijärvellä oli hyvät pöperöt, leipomon tuoksut oli hyvät, banaania ei kaikki kakarat saannu mutta minä sain joka ilta”. Isä lepytteli Eskoa, antoi jopa hevosen ohjakset, että ajapa vähän, mutta se ei auttanut. ”Minä paruin että en halua tänne, heittäännyin pitkäkseen, potkin ja olin vihainen, saivat kuitenkin kesytetyksi.”

Perhe päätyi asuttamaan Lapinmäen tilaa. Isolahden-Saukkolan kylillä asustaa paljonkin Karilan sukua: Karilasta naitujen Wilhelmiinan (5 sukupolvi) ja Lidan sekä Olgan (6 sukupolvi) jälkeläisiä, mm. Pukkimäkiset, Salmijärvet, Sutolan ja Heikkilän asukkaat. Esko kuuluu Wilhelmiinan sukuhaaraan.

 

Kova halu koulunkäyntiin

Eskolla oli hyvä kansakoulussa ja enempäänkin opiskeluun hänellä oli ”kova hinku.” Isän vastaus kuitenkin oli, että ”ei, ei ole varoja, ei ne käy kouluja isojen  talojenkaan lapset, vai tässä pienen mökin poika…. jos haluat kouluun niin käy omilla varoillas sitten aikamiehenä, käy omilla varoillas, mene tevollisuuskouluun”.

Kansakoulun jälkeen suuntana olivat metsätyöt, joista Esko kertoo: ”minulla oli hevonen, Jöro, jolla ajoin rahtia, tukkia ja pinotavaraa … ahneesti piti tehdä että sai mahdollisimman ison tilin … työtä oli rajallisesti, hommista kilpailtiin … se oli kovaa ja mielenkiintoista työtä … ei se olekaan vaan ajelemista hevosella pitkin metsiä … kun jostain vuoren syrjästä otat kuorman niin se ei joka pojalta lähdekään”

Työnteon katkaisi mieluinen armeijavuosi, jossa Esko eteni alikersantiksi. Nuorelle, kovaa työtä tehneelle maalaismiehelle armeija oli avartava kokemus. Sieltä löytyi useita pitkäaikaisia kavereita ja ”ruokakin niin hyvää, että kotona sellaista oli vaan jouluna”

 

Kirvesmieheksi oppipoika - kisälli  -polkua

Esko meni naimisiin kesällä 54 ja lapset, Hannu ja Pirjo, syntyivät sitten lähes perä perää. Kesällä1955 Eskon elämässä kääntyi muutoinkin uusi lehti, kun ”setä Jalo Mäkinen pyysi että nyt olisi hänen kaverina paikka, että tuletko timpurin oppiin. Minä lyöttäydyin siihen kimppaan heti, ja se oli hieno juttu.”

Omakotitalo Muuramessa oli ensimmäinen työ. Toinen talo jo kokonaan yksinään tehtynä valmistui Turkkilan Ristolle. Setä Jalon laatutakuuta tarvittiin, kun Risto epäili, että ”eihän se Esko vielä mitään osaa”. Osasipa kuitenkin, ja taloja sekä talousrakennuksia syntyi sitten joka kesä tasaiseen tahtiin.

Eskon mieleen olivat alusta lähtien rakennustyön vaativammat vaiheet, kuten rungon teko, laudoitus, sisätyöt ja saranoiden lukkojen sekä ovien asennukset, ”hienotyöt”, kuten hän sitä kuvaa. Oli ”mielenkiintoista katsoa kun uudesta tavarasta runko nousi, ja syksyllä talo tuli valmiiksi.” Talveksi sitten Jörö tukkirekien eteen ja metsätöihin, ”valtion metsässä oli isot savotat, useammalla hevosella ajettiin…”. Kymmenisen vuotta meni tätä rataa, talvet metsätöissä ja kesät rakennuksilla. Lapset siinä samalla syntyivät ja kasvoivat.

 

Isommille työmaille - maalta kaupunkiin

Vuoden 61 tuntumassa kypsyi ajatus, että ”Esko ei tee nyt enää navetoita vaan lähtee kaupunkiin, isommille työmaille.”

Etukäteen ei ollut tietoa työpaikasta. Yliopistonkadulla rakennettiin kerrostaloa, Tupatornia, työpäällikkönä ”äreen tuntuinen” mies, rakennusmestari Nuorlehto. Sanoin hänelle ponnekkaasti, että ”mää oon kirvesmies”, ja se riitti. ”Olin niin kauan kuin kouluun lähdin heidän töissä.

 

Mestariksi ja herraksi koulun kautta

Eskoa poltti kouluun pyrky ja isän sanonta koulun käynnistä. Harkinnassa oli myös metsäkoulu, Kotkan teknillinen koulu kuitenkin voitti. Miksi Kotkaan saakka? Koska sinne oli aiempina vuosina ollut vähän hakijoita. Muutkin olivat huomanneet saman joten syksyllä 65 vain joka viides hakija pääsi, Esko heidän joukossaan, ”ainoana kansalaiskoulupohjalla mutta pärjäsin”.

Koulu oli Eskolle mieleen, ja hän muistaa hekotelleensa itsekseen, ”enpä olekaan enää tukkireen pankolla vaan koulun pulpetissa”.

Valmistumisen jälkeen hän meni kaupungille töihin, ensin remonttimestariksi ja työnjohtajaksi. Muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi uudispuolelle, valvovaksi ja vastaavaksi mestariksi monille työmaille. Siinä välissä ”meinasivat kustannuslaskijaksi, mutta en halunnut sisähommiin, se olis ollu semmoista nyhräämistä, tykkään paremmin olla ulkona raksalla, uudispuolella”.

Eskon työura huipentui vuonna 74, kun hänet valittiin rakennusteollisuusliiton asiamieheksi Keski-Suomen piiriin, hoitelemaan rakennusliikkeiden asioita. Se oli sujuvasanaiselle ja kokeneelle Eskolle ”erittäin antoisa ja hyvä työpaikka”, vaikka vastapuolena olikin usein lakkoherkkä Rakennustyöläisten liitto. ”Asiapohjalta toimittiin”, vaikka kumpikin ”lauloi omien taustavoimiensa lauluja”. Se oli ”sitä herrana olemista, näköalapaikalla, sopi minulle erinomaisesti” hän muistelee hymyssä suin noita aikoja.

Kaupunkikin oli hyvä mutta tienestiltään heikompi”, hän vielä tarkentaa, ja se taitaa pitää paikkansa tänäkin päivänä.


Onnellisena eläkkeellä

Rakennusmestarien Keskusliiton Keski-Suomen piiri valitsi Eskon vuoden rakennusmestariksi 1991, kun hän jäi hyväkuntoisena eläkkeelle. Eläkevuosien alku oli Lapinmäen metsien ”ahnetta raivuuta, vesurilla ja raivaussahalla”, sitten monenlaista huoneiden laittoa ja rakentelua Lapinmäessä, jolloin jo ”osasin tehdä säästeliäästi töitä, hyvin vähän päivässä”.

Esko on tarkan työn tekijä, myös komea kaappikello olohuoneen nurkassa on itse tehty.

Esko korostaa moneen kertaan olevansa ”onnellinen mies”. Leskeyteen on tuonut valoa ja iloa Jämsän suunnalta löytynyt uusi ystävä ja elämänkumppani, vuoroviikoin asutaan kummankin asumuksissa. Poika seurasi isänsä jälkiä, rakennusinsinööriksi, ja rakennusteollisuuden edusmieheksi Uudellamaalla. Pojanpoikakin valmistui rakennusmestariksi pari vuotta sitten, ”sai inspiraation että rakennusmestarit oli kovia kundeja, sellaiseksi pitää päästä.”