Alpo Karilan tarina
Nuottatien varrelta
Kerron tässä etupäässä omiin kokemuksiini, osin muilta kuulemiini tarinoihin
perustuen, miten Moksin suunnalta käytiin kalassa Muuratjärvellä. Omaa rantaa ei
kylän asukkaille ollut eikä välttämättä vesioikeuttakaan, mutta särvintä tarvittiin
leivän päälle niin taloissa kuin torpissa. Vesioikeudet olivat käypää kauppatavaraa jo
silloin, kun torppia lunastettiin itsenäisiksi tiloiksi. Näitä oikeuksia ei kuitenkaan
kaikille herunut. Niinpä vaarini Leppä-Severuksen, kun hän lunasti Leppämäen
torpan itsenäiseksi Ohelan talosta 1920-luvun alussa, piti valita turpeenottopalstan ja
vesioikeuden välillä. Olosuhteiden pakosta vaarini valitsi turvepalstan.
Toki kalan saantiin oli muitakin keinoja kuin kalastaminen. Karilan talon tytär Olga
muutti perheineen 1923 Isolahden Heikkilään, ja tämän tytär Aune Saukkolan
Sutolaan emännäksi. Kerrotaan, että lahnojen kutuaikaan sieltä riitti suolalahnaa
nelikoittain Karilan sukutaloonkin.
Eräänlaisen juonen tarinalle antaa Nuottatie, jonka muistan polun pätkinä maastossa
joskus 50-luvun puolivälissä. Nuottatien nimi ehkä todistaa, että jossain vaiheessa
moksilaiset tosiaan kalastivat Muuratjärvellä, heillä oli siellä veneitä ja ehkä joku
tukikohtakin. Syksyllä 2019 löysin tähän viittaavan todisteen, kun tutkin
Kansallisarkiston digitaaliarkistosta Karilanmaan tilan asiakirjoja vuodelta 1850,
jolloin tila siirtyi sukumme omistukseen. Ostajan ja myyjän välisessä
syytinkisopimuksessa annetaan tuolloin monen muun seikan ohella tilan myyjälle
”oikeus ylläpitää yhdessä päätilan kanssa nuotan kolmasosaa”.
Osittain Nuottatien linja seuraili vanhaa talvista tukkitietä, jota pitkin moksilaisten
tukki- ja paperipuut ajettiin Hornanpohjaan. Suurin piirtein Nuottatien linjaa
myötäilee myös nykyinen Mansikkamäentie Karilasta Hakamäelle, ovatpa sen
varrella olevat talotkin edelleen olemassa ja asuttuina.
Moksin kyläkirjassa (s. 179) kerrotaan, että Karilan veljeksillä oli ennen vanhaan
tapana käydä ongella ja yöpyä Vihtalahdella olevassa Harjun talon saunassa. Kerran
Eerolla ja Maunolla sekä Perun Erikillä oli jopa pommi kalastusvälineenä.
Jysäyksestä hermostunut ammattikalastaja Leppänen ajoi kalastajat tiehensä.
Vihtalahden puolella kalasteli ahkerasti myös Vuojoen Veikko Tovilasta.
Äitini sisarpuoli Aune asui Saarelan talossa Vuohensalon saarella ja äitini velipuoli
Severi sekä jonkin aikaa Onni-eno Harjun talossa Vihtalahdella. Muistiini jäi Harjun
iso ja vanha talas, varmaan Vehkoon peruja. Sinne pystyi soutamaan veneellä sisään,
ja se oli jännittävä paikka metsäkylän pienelle pojalle.
Sekä Saarelassa että Harjussa vierailtiin säännöllisesti, ja noilla reissuilla syntyi
minulle ensimmäinen kosketus Muuratjärveen, veneeseen ja onkimiseen. Myös
isälläni oli asiaan innostusta, joten jo alle kouluiän käytiin muutama kerta kesässä
mato-ongella. Yleensä pyydettiin ja saatiin vene lainaksi, mutta jos se ei onnistunut,
ongittiin rannalta.
Hiukan vanhempana seurasin Saarelan ikkunasta, kuinka Saarelan Lauri laski
lahnaverkkoa yksinään kovassa myötätuulessa, veneen perässä seisten. Kului jokin
hetki – tunti tai pari – ja Lauri asteli Saarelan tupaan kontissaan lihava lahna tai
säyne. Aune oli lämmittänyt saunan uunin hiillokselle, ja sille laitettiin juuri saatu
kala suolattuna ja märkiin Keskisuomalaisiin käärittynä. Puolen tunnin päästä oli
herkkuateria valmis.
Aunella ja Laurilla ei ollut omia lapsia, mutta he pitivät lapsista. Usein olin siellä
serkkujen tai muiden lasten kanssa, ja saimme koluta veneen kanssa järvellä ja
lähisaarissa omin nokkinemme.
Usein tyynehköinä iltoina Saarelan ikkunasta saattoi näkyä rantoja hiljalleen
kiertelevä vene, jossa mies istui perätuhdolla, toinen jalka ulkona venettä ohjaillen.
Käsissään miehellä oli kaksi onkivapaa, joita hän aktiivisesti hoiteli. Kerrottiin, että
hän on Soimalainen, legendaarinen onkimies.
Soimalainen, Eero etunimeltään, oli lopulta tuttu mies. Soimalassa käytiin lähitaloista
sunnuntaisin parturissa, jopa niin, että joskus oli jonoakin. Hinta oli halpa, palvelu
hyvä ja kahviakin tarjottiin. ”Sokeria sekkaan, sokeria sekkaan”, muistutteli Soimalan
Tuula vienosti sivummalta, kun oli täyttänyt kahvikupit.
Onkisaavutuksillaan Soimalainen ei kerskunut, kateushan vie kalat vedestä, mutta
vaimo Martta antoi ymmärtää, että taas oli Eeroa retkellään onnistanut. ”Reilut
viiskymmentä ahventa eilisiltana, ja säret peälle.” Se oli vielä sitä aikaa, jolloin
järvelle hilpaistiin tarvittavat kolme neljä kilometriä jalkapelissä tai polkupyörällä.
Noina aikoina, 1950-luvun alkuvuosina, meinasi Soimalaiselle sattua vesillä iso
vahinko.
Hän oli soutelemassa parikymppisten serkkujeni Eeron ja Martin kanssa, veneen
perämiehenä, ja tunnelma veneessä oli hilpeä. Olihan mukana ”kolmasti
kirkastettua”, josta Moksin kylä oli noihin aikoihin melko omavarainen.
Kalmon saaren kupeessa Soimalaiselle tuli äkkiä huono olo. Hän kumartui veneen
laidan yli ja antoi ylen eli oksensi oikein kunnolla, jolloin siinä samalla loiskahtivat
uudet tekohampaat järven pohjaan. Hampaiden jääminen sille tielleen olisi kova
paikka pienen mökin isännälle.
Kun tilanteen kauheus selvisi, keskituhdolla istuneella Eerolla leikkasi. Hän löi
veneessä olleen riu´un tiukasti pohjaan tapahtumapaikalle, jossa vettä onneksi oli
vain parisen metriä. Sitten pohdittiin mitä tehdään. Koska kukaan miehistä ei
uskaltanut sukeltaa, hyvä jos uida osasivat, päätettiin soutaa Tikanniemeen apua
hakemaan. Siellä olisi useita ikänsä järven rannalla asustaneita nuoria miehiä, joilla
arveltiin olevan sukellustaidot hallussa.
Tikanniemessä moksilaiset esittivät hätänsä ja pyyntönsä. Tikanniemen pojat, jotka
olivat tunnettuja koirankuristaan, löivät kuitenkin asian leikiksi: sukellusvehkeetkin
olivat jossain Vesijärvellä, vai olivatko Vesisaarella, kyllähän me toisaalta, mutta ei
me nyt kyllä voida tehdä mitään asian hyväksi …
Hyvin totisina lähtivät Moksin miehet soutamaan venettä takaisin Niemelän selän yli
Kalmon kärkeen ja sieltä merkkikepille. Kepillä Soimalainen riisui itsensä ilkosilleen
ja keppiin lujasti tukeutuen painui pinnan alle, kohti pohjaa. Seurasi muutamia
ikuisilta tuntuvia sekunteja – ja nousihan sieltä Soimalaisen käsi veden pinnalle,
perässä pää ja hartiat. Ja kädessä kiilsivät isännän kallisarvoiset hampaat.
Sittemmin Nuottatien tuntumassa vaurastuttiin ja pihoille ilmestyi mopoja, kohta
traktoreitakin. Ne helpottivat kulkua, joten isännät ostivat katiskoita ja verkkoja, eli
aloittivat normaalin kotitarvekalastuksen. Rannan käytöstä saatiin sovittua etäisen
sukulaistalomme Hakalan kanssa. Parhaimmillaan Hakalan pohjan pusikossa oli
puolisen tusinaa moksilaista venettä, joista aktiivikäytössä ainakin Soimalan Eeron,
Mäyrämäen Eeron ja isäni Leppämäen Eeron veneet. Vanhan Nuottatien neljään
taloon oli siunaantunut isänniksi kolme Eeroa.
Soimalan Eero oli kalamies jumalan armosta elämänsä loppuun saakka.
Merkkipäivänään, viimeiseksi jääneessä tapaamisessamme, hän vielä sängyn pohjalta
heikolla äänellä tiedusteli: ”eikös me Alpo kohta lähetä ongelle…?”
Muuratjärvi sytytti minussa kalastusinnon, joka edelleen jatkuu. Kolmisenkymmentä
vuotta tyydytin sitä pääosin muualla, kesäisin etupäässä Lapissa, joskus Jäämeren
rannalla ja talvisin verkoilla Tampereen Pyhäjärvellä. Muuratjärvellä poikkesin
lähinnä Vihtalahden puolella, jossa oli tuttuja, Vehkoon Kalle, Henterin Tenho ja
Tikanniemen poikia. Pitkää siimaakin kokeilin pari kertaa Tikanniemen Taiton
kanssa, koska himoitsin ankeriaita, mutta solmuun se siima meni ja solmussa on
pysynyt.
Rantoja ja laituripaikkoja omistamattoman väestön vesille ja kalaan pääsyn
mahdollisuudet kohentuivat Tikkalassa merkittävästi 1990-luvun lopussa, kun
lapsettomana kuolleiden Hakalan sisarusten talo meni valtiolle ja tuli sitä kautta
myyntiin. Erityisesti Rantamäen Ahti ja Mäyrämäen Eero olivat valppaina. He
keräsivät yhdestätoista talosta nimet adressiin, jolla pyydettiin erottamaan Hakalasta
rantatontti, johon rakennettaisiin laituri ja veneenlaskupaikka sekä varastorakennus
kalavehkeille.
Valtion herrat ymmärsivät tarpeemme ja tontti saatiin hankittua kohtuuhinnalla.
Kalastuskunnaltakin saatiin avustusta. Innostus oli suurta, talkoohenki korkealla ja
lähes joka talosta mukana miehiä ja koneita. Varastorakennus ja muut varustukset
valmistuivat ripeästi ja niille riitti käyttöä. Venepaikat jaettiin hyvässä sovussa, ja ne
olivat alkuvuosina vilkkaassa käytössä.
Samanaikaisesti tämän hankkeen kanssa minä ja vaimoni Kirsti rakennutimme
Leppämäelle vanhasta navetasta pysyvän, ympärivuotiseen asumiseen soveltuvan
tukikohdan. Eero-serkku oli jonkin verran mukana siinäkin hankkeessa. Niinpä
tulimme kuin luonnostaan sopineeksi, että mehän aloitamme yhteisen
kevätkalastuksen jäiden lähdöstä lahnan kutuun, verkoilla ja katiskoilla, Hakalan
lahdella ja Kalmon saaren ympärillä.
Eipä olisi silloin arvannut, että sopimus piti ja kesti yhdeksäntoista vuotta, kesän
2018 jäädessä Eeron osalta viimeiseksi. Alkuvuosina asialla oli monia muitakin
kotitarvekalan pyytäjiä niin että pyydysten paikoista piti suorastaan kilpailla.
Hiljalleen pyytäjien lukumäärä kuitenkin väheni, ja muutamana viime keväänä
joutsenten määrä on ainakin näkyvyydessä ja kuuluvuudessa ylittänyt kalamiesten
määrän. Osa veneistä on rannassa kumollaan juhannukseen saakka, jokunen jopa
koko kesän. Tarpeellinen tuo alue kaikkine varustuksineen edelleenkin on, myös
Tikkalan ja Vihtalahden kyläläisten isompien veneiden vesille pääsyn paikkana.
Kalaakin on tullut, isoja haukia ja juhannuslahnoja, myös naapureille silloin tällöin
jaettavaksi. Ja tietysti ahventa ja särkeä, keväisin vaivaksi asti, kunnes pyydyksiä
vähentämällä opimme, että kaikkea mitä tarjotaan, ei aina tarvitse ottaa vastaan.
Kokemusperusteisesti on todettava, että kalastossakin on tapahtunut muutoksia.
Haukea ja ahventa tulee lähes entiseen malliin. Kookkaampien lahnojen saanti on
vähentynyt, ja turhankin usein lahnaverkossa sätkii pulska ruutana. Myös säynävä on
lisääntynyt.
Kalan saanti ei ole kuitenkaan ollut pääasia. Tärkeintä olivat Eeron tarinat, joita riitti.
Eero istui veneen perässä, koki pyydykset ja puhui puhumasta päästyään. Minä olin
airoissa, pidin veneen hollillaan, nyökkäilin ja naurahtelin hyväksyvästi, tein joskus
jonkun kysymyksen tai huomautuksen. Tämä oli peruskaava, josta harvoin poikettiin.
Se oli terapiaa parhaasta päästä, hänelle, mutta myös minulle. Samalla kuulin
tuoreimmat uutiset kylältä, Eeron näkemyksenä tietysti, totta aina toinen puoli.
Rannassa korkattiin oluet ja Leppämäellä kahvit avec. Aikaa saattoi siinä joskus
vierähtää pitempäänkin.