Alpo Karilan muistelmia

Muistelmia pääsiäiskinkusta, marjareissusta ja metsän monista merkityksistä

Eräät varhaisimmista lapsuuden muistikuvistani liittyvät pääsiäiseen. Ei niinkään sen kirkolliseen puoleen, joka alkoi Leppämäelläkin kantautua radiosta korviin vuosien 1957–8 tuntumassa. Vanhempani Olga ja Eero olivat sen verran jumalisia, että kirkkokomennot piti kuunnella ja olla hiljaa, etenkin jouluna ja pääsiäisenä.

Muistumani ovat pikemminkin lihallisia. Pääsiäisen alla nimittäin tyhjennettiin lihatiinut, jos siellä vielä silloin sattui jotain olemaan, ja vietiin kinkut palvattavaksi. Kunnolla savua saaneet siankinkut kestivät viileässä aitassa heinäkuulle, jolloin viimeisetkin lihamurut syötiin.

Niin kauan, kun Arttu-vaari eli, Leppämäenkin kinkku, joskus parikin, tuotiin palvattavaksi Karilan isoon savusaunaan. Siellä niillä oli paljon seuraa, Karilan omia ja lähimökkien kinkkuja.

Tuolloin ei vielä ollut Mansikkamäentietä. Talvisin oli kävellen ylläpidetty polku Soimalaan, jossa käytiin parturissa, ja samanmoinen sieltä Mäyrämäelle. Mäyrämäeltä Karilaan oli parempi tie. Hevonen sai rämpiä umpihangessa suurimman osan matkaa. Onneksi lasti oli kevyt: isä, kinkku ja minä.

Menomatkakin oli jännittävä, mutta vielä jännittävämpi oli valmiin kinkun haku. Se tapahtui useimmiten kiirastorstaina. Silloin lämmintä kinkkua päästiin maistamaan.

Isällä oli mukana puukko, jonka terän hän työnsi kinkun paksuimpaan kohtaan ja pyöräytti siinä paikallaan ympäri. Tuolloin kinkusta irtosi puukon terän pituinen soiro, jota maistelemalla hän päätteli, onko palvaus onnistunut. Sitten hän vuolaisi oman soiron minullekin. Ainahan se oli kypsää, ja ah, niin hyvää. En muista, että koskaan olisi ollut valittamista.
Arttu-vaarin kuoleman jälkeen meidän kinkut palvattiin Soimalassa, ja sinne siirtyi moni muukin entinen Artun asiakas. Soimalan sauna oli pikkuruinen Karilan saunaan verrattuna, mutta hyvin kinkut sielläkin savustuivat. Prosessi oli samanlainen kuin Karilassa ja mestarina hääri vanha Soimalainen, Soimalan Eimeli. Hänenkin päivänsä päättyivät pian, ja samalla loppuivat myös minun pääsiäiskinkkureissuni.

Viisikymmentä vuotta vierähti kaupan kinkuilla, mutta nyt tilanne on muuttunut, jopa paremmaksi kuin entisaikaan. Suvussamme on savustaja, Järvisen Risto Hirvimäen Kuoppalasta, Mirja ja Taito järvisen nuorin poika. Hän on hankkinut nykyaikaisen savustamon, jossa valmistaa kaikenlaista savulihaa usein, jopa kymmenenkin kertaa vuodessa, taitavasti ja kohtuullista korvausta vastaan. Käyttäkäämme tilannetta hyväksemme.

…. …. …. …. …..

Omat kirkkaammat muistot Severus-papastani liittyvät polkuihin, joita pitkin kävimme hänen kanssaan kylissä, mutta usein myös marjassa eri suunnilla, missä vaan tiedettiin olevan sopivaa puolukkakangasta tai vatukkoa. Mustikat ja lakat eivät olleet Severuksen heiniä.

Eräs marjareissu Raittilanmäen vatukkoon on jäänyt erityisen hyvin mieleen. Olin tuolloin kuusi- tai enintään seitsenvuotias.
Lähdimme kävelemään pihasta Soimalaan johtavaa polkua, kohtasimme mäen alla Nuottatien ja pian olimmekin Velikullan ojalla. Siitä käännyimme vasempaan, kohti Pirttiahoa, vanhaa mutta hyväkuntoista ja aikanaan paljon käytettyä Pirttiahon ja Ohelan välistä polkua pitkin.

Polku nousi loivana ja pitkänä Kammarvuoren taakse, Haarainriuttaan. Sieltä se lähti laskemaan Haarainlammin suuntaan. Ennen lampea polku taas haarautui, lammen jäädessä oikealle ja meidän jatkaessa jokseenkin suoraan Kettukaupungiksi sanotun kallionvajoaman vieritse Pirttahoon, jonka tuntumassa, Korpilahden ja Muuramen rajalla, yhytimme Moksin maantien.
Tavallisesti puhelias Severus oli ollut pitkän aikaa hiljainen. Nyt ymmärrän, että ehkäpä hän mietti vanhempiensa, Ohelan Juhon ja Pirttahon Jalminan monivaiheista, osin surullistakin tarinaa. Ja halusi näyttää minulle noihin vanhoihin tapahtumiin liittyvän polun. Siinä olisi ollut kysymysten paikka, mutta mitään en kuitenkaan vielä silloin osannut kysyä.

Raittilanmäelle oli enää lyhyt matka, Pihlajamäen ja sen muhkean kivinavetan ohitse, ja sitten jyrkkää mäkeä ylös. Sieltä avautui esteetön näköala koillisesta kaakkoon kaikessa komeudessaan: Muuratjärvi, sen takaiset vaarat, metsää ja taas metsää, Muuramen ja Säynätsalon kirkkojen tornit ja tehtaiden piiput. Metsä oli hakattu aukoksi jonkun aikaa sitten, joten vatukkokin oli parhaimmillaan. Minä en kuitenkaan tahtonut saada silmiäni irti tuosta maisemasta.

Meillä oli noin viiden litran astiat, Severuksella isompi ja minulla pienempi. Niiden täyttyminen otti aikaa, varsinkin minulla. Vatuillahan on ikävä tapa painua kasaan, kun astia alkaa täyttymään. Ja niinhän siinä sitten kävi, että pappa täytti minunkin astiani.
Severus oli innokas vattujen poimija, ja ymmärrän nyt, että vatut käytettiin hänen viiniinsä, omenien sekä mustien ja punaisten viinimarjojen ohella. Juuri sen takia hän halusi hyödyntää minunkin astiani.

Takaisin palattiin Karilan kautta, jossa poikettiin Arttu-vaarin ja Idan kamarissa. Minulle tarjottiin marjamehua ja vehnäspaloja, vanhempien ottaessa kahvia jota, silmäni välttäessä, täydennettiin pöydän jalan takana seisoneesta kirkkaasta pullosta. Paluumatkalla Severus-pappa oli taas kovasti mukavalla puhepäällä. Mäyrämäkeen ja Soimalaan ei sentään poikettu, kun iltakin alkoi hämärtää.

Emme olleet ainoat vieraat Raittilanmäen vattu- ja mustikkamailla. Aukot olivat tuolloin vielä verrattain harvinaisia, eivätkä kaikki niistä olleet varmoja marjapaikkoja. Tieto hyvästä marjapaikasta levisi, ja tietysti myös hulppea näköala veti puoleensa kävijöitä, etäämpääkin. Useampana vuonna siellä poltettiin myös yhteistä juhannuskokkoa.
…. …. …. …. ….

Aikaa on vierähtänyt noin 65 vuotta, ja jälleen Raittilanmäeltä näkee kauas Muuratjärven taakse, tällä kertaa Taka-Keljon, Isonlahden, Saukkolan ja Tikkalan suuntaan. Muuramen ja Säynätsalon suunta on kasvanut umpeen.

Meidän ei tarvitse olla huolissamme siitä, etteikö tämä uusikin Raittilanmäen aukko kasvattaisi ensin vattuja, mustikoita ja puolukoita puuntaimien lomassa, ja sitten, taimien varttuessa, hiljalleen sulkeutuisi, monimuotoisena ja vastustuskykyisenä myös ilmaston muutokseen ja sen tuottamiin uusiin uhkiin.

Lienemme lähes yksimielisiä siitä, että metsä ja sen tuotteet ovat olleet keskeisin tekijä Suomen vaurastumisen polulla, ja samalla eräs keskeisimmistä tekijöistä siihen, että vauraus levisi myös maaseudulle.

Sata vuotta sitten viimeksi mainittu asia ei ollut lainkaan itsestään selvää. Tarvittiin ja saatiin tiukka laki, lex Pulkkinen vuonna 1925, joka lopetti puunjalostusyhtiöiden metsähankinnat, joiden osuus oli tuolloin noussut jo yli 20 prosenttiin Suomen metsistä. Tämä laki takasi sen, että Suomen metsien omistus säilyi talonpoikasella pohjalla, valtaosin yksityisomistuksessa, eikä täällä siirrytty siirtomaista tuttuun ”plantaasimalliin”. Laki hyväksyttiin sosialidemokraattien, maalaisliiton ja edistyspuolueen äänin.

Maanhankinnan sääntely purettiin vuosituhannen vaihteessa, markkinaliberalismin jyrätessä kuumimmillaan. Epävakaassa maailmassa raha etsii turvasatamaa kiinteästä omaisuudesta, myös metsästä. Sääntelyn purku mahdollisti muun muassa metsärahastot, joita verotetaan 20 prosentin yhtiöverokannalla, kun perhemetsänomistajien pääomavero on 30 tai 34 prosenttia. Näiden toimien jälkeen yksityisten metsänomistajien osuus metsäkaupoista on laskenut selvästi alle viidenkymmenen prosentin.
Metsäpolitiikassa on ollut monenlaista poukkoilua. Sen seurauksena esimerkiksi pieniä puuplantaaseja, yhden puulajin tasaikäisiä talousmetsiä, löytyy Suomestakin. Nyttemmin ollaan taas menossa kohti suurempaa monimuotoisuutta. Metsien turvana on myös jokamiehenoikeus, jollaista maailmalta ei taida muualta löytyä. Suomessa metsiä arvostetaan, ovatpa ne omia tai muiden omistamia, ja niitä käsitellään pääsääntöisesti huolella.

Metsän normaali kiertoaika ja ihmisen normaali elinaika ovat verrattain saman pituisia. Myös uhkat ovat saman tyyppisiä, sairauksia ja onnettomuuksia. Tietoakin molemmista on varsin paljon. Kun sitä sovelletaan harkitusti, niin molemmat voivat hyvin.